7.6.1985

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

Keski-Suomen lääninverovirasto ja A:n konkurssipesä ovat Helsingin Osakepankille 16.2.1982 tiedoksi annetun haasteen nojalla raastuvanoikeudessa kertoneet:

A:n oli lääninveroviraston 27.8.1981 tekemästä hakemuksesta asetettu konkurssiin 31.8.1981. Valvonta konkurssissa oli toimitettu 27.11.1981.

A oli 17.12.1980 tallettanut pankin Jyväskylän konttoriin määräaikaiselle talletustilille n:o 353067 - 10085 110.000 markkaa. Samana päivänä A:n tytär, 22.5.1962 syntynyt koululainen B oli ottanut samasta konttorista 110.000 markan määräisen lainan, mistä velasta A oli mennyt takaukseen ja edelleen samana päivänä luovuttanut takaussitoumuksensa vakuudeksi pankille käteispantiksi mainitulla talletustilillä olevat varat korkoineen. A oli 18.12.1980 tallettanut samaan pankin konttoriin määräaikaiselle talletustilille n:o 353067 - 10093 50.000 markkaa. Samana päivänä A:n poika, työpäällikkö C oli ottanut tuosta konttorista 50.000 markan määräisen lainan. A oli mennyt takaukseen tästäkin velasta ja luovuttanut takaussitoumuksensa vakuudeksi pankille käteispantiksi viimeksimainitulla talletustilillä olevat varat korkoineen. Vielä A oli 2.1.1981 tallettanut samaan pankin konttoriin määräaikaiselle talletustilille n:o 353067 - 10135 150.000 markkaa. Samana päivänä B oli ottanut tuosta konttorista 150.000 markan määräisen lainan. Myös tällöin A oli sitoutunut velan takaajaksi ja luovuttanut takaussitoumuksensa vakuudeksi pankille käteispantiksi sanotulla talletustilillä olevat varat korkoineen.

A:n ilmoituksen mukaan hänen lapsensa olivat tarvinneet ja käyttäneet lainamäärät 15.12.1980 perustetun Auto-Puu Oy:n osakepääoman merkitsemiseen. Tuon yhtiön yhteensä 36 osakkeesta B oli merkinnyt 30, C 5 osaketta ja eräs kolmas henkilö yhden osakkeen, ja sen toimitusjohtajaksi oli valittu B. Yhtiön prokuristina ja teknillisenä johtajana oli toiminut A, joka tuohon aikaan oli ollut 13.1.1981 konkurssiin asetetun Itä-Hämeen Saha Oy:n toimitusjohtaja sekä 31.8.1981 konkurssiin asetetun A Kommandiittiyhtiön vastuunalainen yhtiömies.

Lääninverovirasto ja konkurssipesä ovat katsoneet, että A:n tekemät talletukset ja panttaussitoumukset käsittivät järjestelyn, jolla hän oli velkojiensa etua loukatakseen vilpillisessä aikomuksessa lakia kiertääkseen luovuttanut talletukset lasten sijasta pankille. Vastaanotettujen talletusten ja myönnettyjen lainojen ajankohtien ja markkamäärien sekä tallettajan ja lainansaajien läheisen sukulaisuuden perusteella oli pääteltävissä, että pankki oli ottanut A:lta vastaan talletukset liikepankkilain 36 §:n 1 momentin vastaisesti ehdolla, että niiden määrä annetaan lainaksi hänen lapsilleen. Pankki ei ollut ollut vilpittömässä mielessä, vaan se oli tiennyt tai ainakin sen olisi pitänyt olosuhteista havaita A:lla olevan vilpillinen aikomus velkojien edun loukkaamiseksi. Tämän vuoksi lääninverovirasto ja konkurssipesä ovat vaatineet konkurssisäännön 46 §:n b, c ja g kohtien nojalla talletusten panttausten julistamista peräytymään ja talletettujen varojen luovuttamista korkoineen konkurssipesään. Toissijaisesti lääninverovirasto ja konkurssipesä ovat vaatineet pankkia luovuttamaan mainituilla tileillä olevat varat konkurssipesän hallintaan sillä perusteella, että vakuusjärjestelyt olivat sellaisinaankin pätemättömiä, koska pankki oli toiminut liikepankkilain ja hyvän pankkitavan vastaisesti, eikä panttaussitoumuksia oikeustoimilain 33 §:n mukaan voitu muutenkaan saattaa voimaan, koska ne oli tehty sellaisissa olosuhteissa, että pankin olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota näihin oikeustoimiin.

Helsingin Osakepankki on kiistänyt kanteen kokonaisuudessaan. Panttaussitoumusten tekemisen aikaan se ei ollut tiennyt eikä voinutkaan tietää A:n mahdollisesta vilpillisestä aikomuksesta. Pankki oli toiminut asiakkaan ilmoittamien tosiseikkojen perusteella. Kysymyksessä ei ollut ollut talletuksen vastaanottaminen liikepankkilain 36 §:n 1 momentin vastaisella ehdolla. Kun A:n antamia takaussitoumuksia ei ollut edes väitetty pätemättömiksi, niiden vakuudeksi annettuja panttauksia ei voitu erikseen katsoakaan pätemättömiksi.

Raastuvanoikeuden päätös 12.4.1983

Raastuvanoikeus, jossa asianosaiset ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, on lausunut selvitetyksi, että Helsingin Osakepankin oli ottaessaan vastaan A:lta talletukset sekä antaessaan lainaa A:n lapsille tämän takausta ja panttaamia varoja vastaan, huomioonottaen asiakassuhteen syntymisessä jo ilmenneet asianhaarat, täytynyt tietää A:n menettelyn olevan normaalista pankkikäytännöstä niin poikkeava, että pankin olisi tullut vapautuakseen vastuusta ottaa selkoa A:n varojen alkuperästä ja hänen toimintansa hyväksyttävyydestä. Näin ollen pankilla oli vastaanottaessaan A:lta talletukset ja takaussitoumukset ja myöntäessään hänen lapsilleen lainaa sekä ottaessaan niiden takauksen vakuudeksi mainittujen talletustilien varat ollut perusteltu syy otaksua A:lla olleen vilpillinen aikomus. Koska pankki oli ollut välikätenä A:n ja hänen lastensa välissä tämän siirtäessä rahaa lapsilleen, ei pankkiin näin ollen voitu soveltaa konkurssisäännön 46 §:n g kohtaa. Kun viimeinen talletus oli tehty 2.1.1981 ja A:n konkurssi oli alkanut 30.8.1981 eikä panttauksia ollut tehty konkurssisäännön 46 §:n b ja c kohtien edellyttämässä 6 kuukauden ajassa, raastuvanoikeus on hylännyt kanteen tällä perusteella.

Raastuvanoikeus on lausunut jutussa kuitenkin selvitetyn, että Helsingin Osakepankki oli ottanut vastaan kerrotut talletukset A:lta sopien samalla tämän kanssa saman suuruisten lainojen antamisesta B ja C:lle ja siis liikepankkilain 36 §:n 1 momentin vastaisesti ehdolla, että niiden määrä oli kokonaisuudessaan annettava lainaksi A:n mainituille lapsille. Koska pankin edustaja siten oli syyllistynyt liikepankkilaissa rikokseksi määriteltyyn tekoon, raastuvanoikeus on katsonut pankin olevan vahingonkorvauslain nojalla vastuussa asianomistajalle syntyneestä vahingosta. Tästä myös seurasi, että pankin ja A:n väliset määräaikaisia talletuksia koskevat sopimukset olivat pätemättömiä. Koska pankki näin ollen piti hallussaan oikeudettomasti talletettuja varoja, sen oli luovutettava varat niiden oikealle omistajalle eli seuraannon nojalla A:n konkurssipesälle. Sen vuoksi raastuvanoikeus on velvoittanut pankin palauttamaan konkurssipesälle pankin hallussa olevat puheena olevat varat yhteensä 310.000 markkaa ja niille kertyneet sanotuilla määräaikaistileillä sovellettavien korkoprosenttien mukaiset korot 110.000 markalle 17.12.1980 lukien, 50.000 markalle 18.12.1980 lukien ja 150.000 markalle 2.1.1981 lukien sekä korvaamaan lääninverotoimiston ja konkurssipesän yhteiset oikeudenkäyntikulut 8.500 markalla.

Helsingin hovioikeuden tuomio 7.3.1984

Hovioikeudessa, jonka tutkittavaksi asianosaiset olivat saattaneet jutun, lääninverovirasto ja konkurssipesä ovat yhteisessä valituksessaan vaatineet, että kanne hyväksyttäisiin myös kanteessa mainittujen konkurssissäännön ja oikeustoimilain säännösten nojalla sekä että lääninverovirastolle ja konkurssipesälle yhteisesti maksettavaksi tuomittua oikeudenkäyntikulujen korvausta korotettaisiin.

Helsingin Osakepankki vaati valituksessaan kanteen hylkäämistä sekä lääninveroviraston ja konkurssipesän velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut.

Hovioikeus on todennut, että A:n konkurssi on alkanut 27.8.1982 eikä 31.8.1981.

Hovioikeus on, siltä osin kuin kanne tarkoitti vakuusjärjestelyn pätemättömyyttä sillä perusteella että Helsingin Osakepankki olisi toiminut liikepankkilain ja hyvän pankkitavan vastaisesti sekä että pankin olisi muutenkin kunnian vastaista ja arvotonta vedota vakuusjärjestelyjä koskeviin oikeustoimiin, lausunut ettei kysymyksessä ollut konkurssisäännön 46 §:n mukainen takaisinsaantikanne. Lääninverovirastolla ei näin ollen ollut puhevaltaa asiassa, eikä raastuvanoikeuden olisi pitänyt ottaa kannetta tältä osin lääninveroviraston kohdalta tutkittavakseen. Tämän vuoksi hovioikeus on poistanut raastuvanoikeuden kanteesta lääninveroviraston kohdalta antaman lausunnon siltä osin kuin lääninverovirasto on vaatinut talletettujen varojen ja niiden korkojen luovuttamista konkurssipesälle muulla perusteella kuin konkurssisäännön 46 §:n b, c ja g kohtien nojalla sekä jättänyt lääninveroviraston ja konkurssipesän yhteisen valituksen lääninveroviraston kohdalta tutkimatta mainituilta osin.

Asian muilta osin hovioikeus on katsonut, ettei Helsingin Osakepankilla ottaessaan vastaan A:lta talletukset sekä antaessaan lainaa A:n lapsille tämän takausta ja panttaamia talletuksia vastaan ollut raastuvanoikeuden päätöksessä tällä kohdin mainituista seikoista huolimatta ollut velvollisuutta ottaa selkoa A:n varojen alkuperästä ja hänen toimintansa hyväksyttävyydestä. Pankilla ei siten ollut kysymyksessä olevat oikeustoimet tehdessään ollut perusteltua syytä otaksua A:lla olleen vilpillinen aikomus. Kysymyksessä olevia oikeustoimia ei myöskään ollut tehty sellaisissa olosuhteissa, että pankin olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimiin.

Hovioikeus on edelleen lausunut, että Helsingin Osakepankki oli vastaanottaessaan A:lta talletukset ehdolla, että niiden määrät kokonaisuudessaan annetaan lainaksi A:n lapsille, toiminut liikepankkilain säännösten vastaisesti. Tästä menettelystä ei kuitenkaan ollut aiheutunut vahinkoa A:lle eikä seuraannon nojalla konkurssipesälle eikä siitä seurannut, että pankin ja A:n väliset kysymyksessä olevat sopimukset olisivat pätemättömiä. Pankilla ei siten ollut raastuvanoikeuden mainitsemalla perusteella velvollisuutta luovuttaa talletettuja varoja konkurssipesälle. Hovioikeus on, kumoten raastuvanoikeuden päätöksen, hylännyt kanteen ja vapauttanut Helsingin Osakepankin varojen palauttamisvelvollisuudesta konkurssipesää kohtaan sekä velvollisuudesta korvata lääninveroviraston ja konkurssipesän yhteisiä oikeudenkäyntikuluja. Lääninverovirasto ja konkurssipesä on velvoitettu korvaamaan pankin oikeudenkäyntikulut jutussa 5.000 markalla.

Käsittelyratkaisu

Siltä osin kuin hovioikeus on jättänyt kanteen lääninveroviraston kohdalta osittain tutkimatta Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut. Myös täällä valitus jätetään lääninveroviraston kohdalta puhevallan puuttumisen johdosta tutkimatta siltä osin kuin varojen palauttamista koskeva vaatimus on perustunut siihen, että panttaussopimukset olivat liikepankkilain määräysten ja hyvän liiketavan rikkomisen johdosta pätemättömiä ja että Helsingin Osakepankin oli muutoinkin kunnian vastaista ja arvotonta vedota sopimuksiin.

Pääasiaratkaisun perustelut

Helsingin Osakepankin Jyväskylän konttorin johtajan puheena olevana aikana toimineen henkilön todistajankertomuksesta ilmenee, että A oli ottanut yhteyttä todistajaan joulukuussa 1980 kertoen haluavansa vaihtaa pankkisuhdetta, muuttaa kahden yrityksensä yhtiömuotoa sekä ottaa lapsensa B ja C:n mukaan perustettaviin osakeyhtiöihin. A oli anonut lapsilleen uuden yhtiön osakepääomien merkitsemiseen lainaa siten, että hän itse takaisi luotot sekä antaisi rahatalletuksen panttina takaussitoumuksensa vakuudeksi. Jutussa on edelleen selvitetty, että talletettavat varat olivat tuolloin olleet A:n hallussa käteisenä rahana. Tämän jälkeen A oli 17. ja 18.12.1980 sekä 2.1.1981 tehnyt kanteessa kerrotut määräaikaiset talletukset, ja Helsingin Osakepankki oli myöntänyt kunakin mainittuna päivänä A:n lapselle tehdyn talletuksen määräisen lainan, josta A oli mennyt takaukseen sekä pantannut takaussitoumuksensa vakuudeksi tuona päivänä tekemänsä talletuksen.

A:n tarkoituksena on ollut siirtää varoja lapsilleen velkojiensa ulottumattomiin. Järjestelyn varmistamiseksi hän on sensijaan, että olisi luovuttanut hallussaan olleet rahat suoraan lapsilleen, tallettanut ne Helsingin Osakepankkiin ehdoin, että pankki antoi lapsille vastaavan suuruiset lainat, ja antanut talletustodistukset pankille käteispantiksi. Täten hän on menetellyt konkurssisäännön 46 §:n b kohdassa tarkoitetulla tavalla. Menettely on tapahtunut saman pykälän g kohdassa tarkoitetussa ajassa ennen A:n konkurssin alkua.

Helsingin Osakepankin ei ole näytetty tienneen, että järjestelyllä tarkoitettiin pankkia välikätenä käyttäen toteuttaa velkojain oikeuden loukkaamista tarkoittava varojen siirto. Pankki oli kuitenkin lainaneuvottelujen yhteydessä tullut tietämään, että perustettavan yhtiön pääosakkaaksi tulisi A:n tytär, 18-vuotias koululainen, joka oli valittu myös yhtiön toimitusjohtajaksi, ja ettei A tulisi lainkaan omistamaan yhtiötä, vaikka kysymyksessä oli hänen liiketoimintansa jatkaminen. Tästä oli pääteltävissä, että järjestelyllä tarkoitettiin vain muodollista omistusoikeuden siirtämistä. Näissä olosuhteissa pankin olisi tullut ottaa tarkemmin selkoa A:n taloudellisesta tilanteesta sekä uuden yhtiön perustamisen ja luottojärjestelyn tarkoituksesta. Tällöin pankin havaittavissa olisi ollut, että järjestelyllä tarkoitettiin A:n velkojain oikeuden loukkaamista. Pankki ei siten ole ollut vilpittömässä mielessä velkojain edun loukkaamiseen nähden. Pankkiin voidaan soveltaa konkurssisäännön 46 §:n g kohdassa takaisinsaantivaatimukselle säädettyä määräaikaa, koska se on toiminut välikätenä A:n ja hänen lastensa välisessä varojen siirrossa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan sekä 17. ja 18.12.1980 ja 2.1.1981 tehdyt 110.000, 50.000 ja 150.000 markan määräisten talletusten panttausta koskevat sopimukset julistetaan konkurssisäännön 46 §:n b ja g nojalla peräytyneiksi ja Helsingin Osakepankki velvoitetaan luovuttamaan A:n konkurssipesälle hallussaan olevat yhteensä 310.000 markkaa niille kertyneine korkoineen.

Lääninverovirasto ja konkurssipesä vapautetaan velvollisuudesta korvata pankin oikeudenkäyntikuluja.

Helsingin Osakepankki velvoitetaan suorittamaan lääninverovirastolle ja konkurssipesälle yhteisesti korvaukseksi asiassa olleista oikeudenkäyntikuluista 12.000 markkaa.